27.2.1995

Hyvinkään kihlakunnanoikeuden päätös 6.2.1992

Kihlakunnanoikeus lausui virallisen syyttäjän ja asianomistajapankin syytteestä selvitetyksi, että A lainanottajana sekä B, C ja D lainan takaajina olivat 30. -31.3.1989 Hyvinkäällä yksissä tuumin, hankkiakseen itselleen tai toisille laitonta aineellista etua, aiheuttaneet pankille rahan tappiota siten, että he olivat, salaamalla kaikki varattomuutensa sekä A lisäksi ilmoittamalla asunto-osoitteekseen väärän paikallisen osoitteen ja tekaistun luotonkäyttötarkoituksen eli nahkatavaroiden tuonnin Italiasta, erehdyttäneet pankin Hyvinkäällä olleen konttorin myöntämään A:lle 325 000 markan velkakirjalainan muun muassa ehdoin, että lainan vakuutena olivat A:n 200 000 markan talletus sekä B:n, C:n ja D:n takaussitoumukset. Velkakirjan ehtojen mukaan laina oli maksettava takaisin neljässä 81 250 markan erässä ensimmäisen lyhennyspäivän ollessa 30.6.1989. Lainan jäätyä kokonaan hoitamatta pankille oli aiheutunut 110 000 markan vahinko.

Laina oli saatu ns. löysän rahan aikana. A oli 15.3.1989 avannut tilin kyseisessä pankin konttorissa tallettaen tilille 100 000 markkaa heti, 100 000 markkaa 17.3.1989, 70 000 markkaa 20.3.1989 ja 100 000 markkaa 22.3.1989. Tämän jälkeen talletukset oli nostettu tililtä, 170 000 markkaa 23.3.1989 ja 200 000 markkaa 31.3.1989. Viimeksi mainittu summa oli käytetty kyseisen lainan vakuutena. Nuo tallettamansa varat A oli saanut ottamalla vähän aikaisemmin 350 000 markan lainan toisesta pankista.

Pankinjohtaja oli kertonut jo lainaneuvottelujen aikana hiukan epäilleensä muun muassa hänelle kerrottua luoton käyttötarkoitusta eli nahkatakkien tuontia Italiasta mutta myöntäneensä luoton, kun muun muassa takaajien luottotiedot olivat sinänsä olleet kunnossa. Kun lainasta ei ollut eräpäivänä 30.6.1989 maksettu ensimmäistä lyhennyserää eikä korkoja eikä asiassa ollut otettu mitään yhteyttä pankkiin, pankinjohtaja oli ryhtynyt selvittämään asiaa ja oli muun muassa ottanut joidenkin syytettyjen tileiltä osasuorituksia koroille tarkoituksin saada heidät ottamaan yhteyttä pankkiin. Tällaisia yhteydenottoja ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Edelleen todistajalle oli selvinnyt, että nyt kysymyksessä oleva laina oli ollut osa suurempaa kokonaisuutta, jossa aina yhdestä pankista otetun lainan rahoilla oli, viemällä niistä ainakin osa toiseen pankkiin, saatu lisää lainaa. Pankinjohtaja oli oikeudessa ollut täysin vakuuttunut siitä, että kyseistä lainaa otettaessa oli ollut selvä petostarkoitus.

Edelleen asiassa oli käynyt selville, että nyt kysymyksessä olevan lainan takaajille B:lle, C:lle ja D:lle oli kertynyt eri pankeista otettujen lainojen perusteella vastuita ja vakuuksia seuraavasti: B:lle 19.10.1988 ja 14.8.1989 välisenä aikana vastuita 8 802 300 markkaa ja vakuuksia 3 276 400 markkaa, C:lle 4.11.1988 ja 12.6.1989 välisenä aikana vastuita 1 708 000 markkaa ja vakuuksia 628 400 markkaa sekä D:lle 10.7.1987 ja 16.8.1989 välisenä aikana vastuita 2 081 000 markkaa ja vakuuksia 900 000 markkaa. Nimitakausvastuita heillä oli 30.3.1989, A:lla 2 266 000 markkaa, C:llä 645 000 markkaa ja D:llä 734 000 markkaa.

Kaikkien syytettyjen oli täytynyt toimia asiassa yksituumaisesti, koska ei voitu pitää mitenkään sattumanvaraisena sitä, että kaikki takaajat olivat olleet sellaisia, joille yksityishenkilöinä oli kertynyt ns. löysän rahan aikana huomattavan ylisuuret henkilövastuut. Mitä sitten tuli erehdyttämistarkoitukseen, kihlakunnanoikeus katsoi, ettei pankinjohtajan kertomuksen luotettavuutta ollut syytä epäillä. Lisäksi näyttönä erehdyttämistarkoituksesta oli A:n osalta, että hän oli lainaa anoessaan antanut pankille ilmeisen tekaistun tiedon anomansa lainan käyttötarkoituksesta, väärät osoitetiedot, joiden perusteella pankki oletti hänet paikkakuntalaiseksi, sekä väärän kuvan varallisuusasemastaan siirtelemällä toisesta pankista lainaksi saamiaan varoja asianomistajapankin tileillä. Näyttönä lainan takaajien varattomuudesta eli taloudellisen vastuukyvyn puuttumisesta oli kirjallinen selvitys kaikkien kolmen huomattavan suurista henkilötakausvastuista, jotka eivät olleet nähtävissä pankin tuolloin käytössä olleista luottotiedoista. Määrällisesti vastuut olivat niin poikkeuksellisen suuria, että takaajat eivät ilmeisestikään missään olosuhteissa olisi niistä pystyneet selviytymään.

Kihlakunnanoikeus katsoi edellä kerrottujen tekojen tapahtuneen erittäin raskauttavien asianhaarojen vallitessa tekohetkellä voimassa olleen rikoslain 36 luvun 1 §:n 1 momentin mukaisesti. Tekoihin tuli kuitenkin lievempään lopputulokseen johtavana soveltaa tuomitsemishetkellä voimassa olevia vastaavia rikoslain petosta koskevia säännöksiä, jolloin petoksissa oli katsottava tavoitellun huomattavaa hyötyä ja petoksia oli varsinkin teoissa ilmenneet olosuhteet huomioon ottaen kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeinä.

Sen vuoksi kihlakunnanoikeus tuomitsi syytetyt rikoslain 36 luvun 2 §:n 1 momentin (769/90) nojalla kunkin törkeästä petoksesta 9 kuukaudeksi vankeuteen. A:n ja B:n rangaistukset yhdistettiin aikaisemmin tuomittuihin rangaistuksiin ja yhdistetyt rangaistukset määrättiin ehdottomiksi. C:n ja D:n rangaistukset määrättiin ehdollisiksi 31.12.1993 päättyvin koetusajoin.

Syytetyt velvoitettiin yhteisvastuullisesti suorittamaan pankille korvaukseksi vahingosta 110 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 31.3.1989 lukien.

Helsingin hovioikeuden päätös 15.4.1993

Kaikki syytetyt valittivat hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöstä.

Perustelut

A on 30. - 31.3.1989 anonut Suomen Yhdyspankin Hyvinkään Hyvinlinnan konttorista lainaa kertoen aloittavansa nahkavaatteiden maahantuonnin Italiasta. Hän ei kuitenkaan ole näin menetellyt, vaan on käyttänyt lainaamansa rahat 325 000 markkaa pääasiassa huvitteluun. A, jolla ei ole ollut säännöllisiä tuloja eikä sanottavasti varallisuutta, on luovuttanut luottonsa vakuudeksi pankille talletustodistuksen, jolle on ollut talletettuna hänen toisesta pankista lainaamiaan varoja. A on jättänyt lainan korot ja lyhennykset jo koron ensimmäisestä erääntymispäivästä lukien kokonaan maksamatta. A:n menettely osoittaa, ettei hänellä ole ollut alunperinkään tarkoitusta maksaa lainaa takaisin. A on näin ollen erehdyttänyt pankin konttorinjohtajan myöntämään hänelle puheena olevan lainan, jonka maksamatta jäämisestä pankille on aiheutunut vahinkoa.

Syyttäjä on, viitaten tekohetkellä voimassa olleen rikoslain 36 luvun 1 §:n 1 momenttiin, katsonut A:n menettelyn täyttävän erittäin raskauttavien asianhaarojen vallitessa tehdyn petoksen tunnusmerkistön. Käsitystään erittäin raskauttavista asianhaaroista syyttäjä on perustellut sillä, että A olisi syyllistynyt vastaavanlaisiin tekoihin ympäri Suomea. Asiassa ei ole kuitenkaan esitetty näyttöä siitä, että A olisi syyllistynyt syyttäjän tarkoittamiin muihin tekoihin Suomessa. Ei ole muutoinkaan näytetty perusteita sille, että hänen rikoksensa olisi tehty erittäin raskauttavien asianhaarojen vallitessa.

Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A on syyllistynyt tekohetkellä voimassa olleen lain mukaiseen petokseen. Rikokseen ei ole sovellettava 1.1.1991 voimaan tulleen rikoslain 36 luvun 1 §:n 1 momenttia, koska uuden lain soveltaminen ei johda syytetyn kannalta lievempään lopputulokseen.

A on ennen edellä mainittua tekoa syyllistynyt rangaistaviin tekoihin 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa. Viimeksi hänet on tuomittu Ruotsissa 11.3.1987 varkaudesta kuukaudeksi vankeuteen. Yleinen lainkuuliaisuus ei vaadi A:n rangaistuksen tuomitsemista ehdottomana.

Pankin konttorinjohtaja on todistajana kertonut hyväksyneensä B:n, C:n ja D:n A:n saaman lainan takaajiksi tarkistettuaan asianomaisten luottotiedot, jotka olivat olleet kunnossa. Takaajat eivät ole keskustelleet pankin konttorinjohtajan kanssa eikä heidän ole näytetty antaneen tälle harhaanjohtavia tietoja tuloistaan ja varallisuusasemastaan, jota takaajilta ei ole edes näytetty tiedustellun. Takaajat ovat kertoneet vain käyneensä pankissa allekirjoittamassa takaussitoumukset. Takaajien ei ole näytetty saaneen osaakaan A:n nostamista rahoista tai muutoinkaan toimineen yksituumaisesti tämän kanssa. Takaajien ei voida katsoa erehdyttäneen pankin konttorinjohtajaa, minkä vuoksi syyte on heidän osaltaan hylättävä.

Lainkohta

Rikoslaki 36 luku 1 § 1 momentti (498/72)

Tuomiolauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan.

A tuomitaan alempien oikeuksien syyksi lukeman rikoksen ja siitä tuomitseman rangaistuksen asemesta hänen viakseen jäävästä petoksesta 60 päiväksi vankeuteen. Kun tämä rangaistus yhdistetään Helsingin raastuvanoikeuden 9.12.1991 A:lle törkeästä rattijuopumuksesta (31.8.1991) tuomitseman 40 päivän ehdollisen vankeusrangaistuksen kanssa, yhdistetty rangaistus on 73 päivää vankeutta ja se määrätään ehdolliseksi. Koetusaika alkaa Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä ja päättyy 30.6.1996.

Takaajiin kohdistetut syytteet hylätään ja heidät vapautetaan heille tuomituista rangaistuksista ja pankin oikeudenkäyntikuluja koskevasta korvausvelvollisuudesta. Myöntämisensä mukaisesti heidän velvollisuudekseen jää osallistua A:n kanssa vahingonkorvauksen suorittamiseen pankille hovioikeuden päätöksestä ilmenevällä tavalla.